Hei ystävät,

koronaelämää on jatkunut viisi viikkoa, ja kirjoitan teille kotikotoani Tampereen Messukylästä. Päivät täällä ovat alkaneet muotoutua: herään, luen tenttiin, teen hallinnollisia osakuntajuttuja koneella, ulkoilen, laitan ruokaa, jumppaan videon tahdissa ja pelaan koneella. Ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Yllättävän nopeasti elämä siirtyy sinne, missä kullakin hetkellä sijaitsee: enää en aamulla ensimmäiseksi ajattele, että pian hyppään Mannerheimintiellä bussiin ja matkaan Hämäläisten talolle.

En rehellisesti sanottuna ilahtunut poikkeustilan alusta, kuten ei takuulla moni muukaan. Kun korona astui kehään, ainakin puolet alkuvuoden hienoista suunnitelmistani joutui romukoppaan, ja ensimmäiset kaksi päivää karanteenissa surin Wapun peruuntumista. Osakuntavirkojen kehyksessä ison palan menettäminen keväästä tuntuu erityisen vaikealta, koska oma virka on hallussa vain yhden vuoden. Ainakin omalla kohdallani virkavuoteen liittyi paljon rakkaudella kehiteltyjä suunnitelmia, joista nyt täytyisi pystyä luopumaan.

Mutta onko korona-aika pelkkää luopumista? Ihminenhän on sopeutuva. Myös ihmisten muodostama yhteisö, vaikkapa järjestö, sopeutuu vallitsevaan tilaan. Nopeasti ajateltuna tuntuu, että osakunnan toiminta vaatii fyysisen tilan, meidän oman osakuntatalomme, jotta voimme olla yhdessä. Mutta ehkä Hämis on enemmän kuin tuo tila ja satunnainen yhteentörmäys teeillassa tiistaisin kello seitsemän. Me-henki ja yhteisöllisyys voi säilyä, vaikka emme istukaan saman lounaspöydän ääressä.

Eristyksissä on myös aikaa ajatella. Karantenoituminen omalle kotiseudulle herättelee ainakin minussa muistikuvia siitä, miten ylipäätään alun perin päädyin Hämikselle: kaipasin palasta tästä rakkaasta kotiseudustani myös Helsingissä. Ajoittain kiireiden ja arjen keskellä unohtaa, mistä on lähtöisin ja tuntee irrallisuutta omasta kotikaupungista – joskus jopa miettii, onko elämä Helsingissä niin erilaista ollenkaan, ja olisinko ihmisenä ollenkaan erilainen, jos olisin pääkaupunkiseudulta kotoisin. Toki monelle osakuntalaiselle nämä kysymykset eivät ole relevantteja laisinkaan, eikä niiden tarvitse olla. Itselleni henkilökohtaisesti epidemia-aika on kuitenkin tarjonnut mahdollisuuden palata muutaman vuoden ajassa taaksepäin ja muistaa, mikä kaikki on muuttunut ja mikä kaikki on pysynyt ennallaan.

Toisaalta kotiseudulla oleminen tuntuu kovin turvalliselta nyt, kun ei tarvitse kärsiä jatkuvasta paitsi jäämisen pelosta liittyen opiskelukavereiden menoihin. Ylipäätään siinä on jotain kovin yhdistävää, että kaikkien elämä on tietyllä tavalla pysähtynyt samaan hetkeen. Kaipuu osakunnalle yhdistää kaikkia aktiivisia osakuntalaisia, ja ne arjessa kyllästyttävätkin kasvot tuntuvat paljon rakkaammilta, kun niitä ei näe joka päivä. Silläkin uhalla, että kuulostan kamalan kliseiseltä, sanon sen: erityksistä katsottuna kaikki se hyvä, mitä osakunta-arjessa on, näkyy paljon selkeämmin kuin aivan arjen tuoksinasta.

Paras ajatus minulle, ja varmasti monelle muullekin, on ajatus siitä hetkestä, kun rajoitteet poistuvat ja arki voi jälleen palata ennalleen. Nyt kaivataan viisaita ajatuksia siihen, miten kesällä kannattaa toimia: onko osakuntalaisten turvallista viettää aikaa Koivuniemessä vapaasti, pienissä porukoissa vai ei ollenkaan? Miten mahdolliset mökkeilyvuorot jaetaan niin, että se on kaikille reilua? Voidaanko Kesäretkelle lähteä tavalliseen tyyliin? Itse pidän kiinni toivosta sen suhteen, että kesällä päästään jo tekemään jotakin, ja syksyllä melkein tavalliseen tyyliin. Kuinkahan paljon boostia osakuntasyksy voi saada pitkästä, tapahtumattomasta ja juhlattomasta keväästä? Haluaisin ajatella, että paljon. Toivon, että meillä kaikilla on pitkän kotona lojumisen jälkeen entistä enemmän virtaa ja intoa järjestää ja osallistua kaikkeen siihen hienoon, mitä osakunnan puitteissa voi järjestää.

Pidättehän siis itsestänne huolta, muistatte, että tunnelin päässä on valoa ja virittäydytte syksyyn – nimittäin silloin lähtee, ja kovaa lähteekin!

Rakkaudella,

Aino Lehtinen

Hämäläis-Osakunnan toiminnanohjaaja 2020